tiistai 19. syyskuuta 2017

Yhdeksän kuukautta

Tänään pyörähti Viljamilla yhdeksän kuukautta täyteen! Kulunut kuukausi toi tullessaan taas paljon uusia taitoja. Viljami osaa kävellä jo todella hienosti tukea vasten. Taaperokärryllä mennään kovaa vauhtia ja sohvaa pitkin lähes juostaan. Pikkuhiljaa muutamia askeleita ilman tukea on puoliksi vahingossa tullut, joten en usko että siihenkään menee enää montaa kuukautta kun hän osaa kävellä ilman tukea. Vauhtia piisaa ja välillä sitä toivoisi, että Viljami pysyisi edes viisi sekuntia paikoillaan. Joka paikkaan on kiivettävä ja sydän syrjällään saa pelätä koska sattuu. Kokoajan täytyy leikkiä ja touhuta eikä saa edes ruokaa laittaa ilman että samalla täytyy hauskuuttaa häntä. Viljami on myös kova pussaamaan ja halaamaan. Hän tulee suu auki suukottamaan ja halaamaan aina leikin lomassa, äidin sydän sulaa joka kerta! 


Perhepedissä nukumme edelleen ja yöllä syödään kaksi-kaksikymmentä kertaa, mutta se ei juurikaan minun unenlaatuun vaikuta, joten en ole jaksanut edes miettiä omaan sänkyyn siirtämistä tai yömaidosta vieroitusta. Imetän siis edelleen, ja päivässä menee keskimäärin viisi ateriaa kiinteitä joista osa sormiruokaillen. Puurot kuitenkin syötän lusikalla ja välillä etenkin reissussa ruoka on helpompi tarjota soseen muodossa. Hampaita on yhteensä kolme, kaksi alhaalla ja yksi ylhäällä, joka puhkesi pari viikkoa sitten. Päikkäreitä nukutaan kahdet päivässä, toiset yleensä rattaissa hieman pidemmät ja illemmalla vielä lyhyet. 

Kaikinpuolin Viljami on edelleen todella tyytyväinen ja iloinen lapsi. Naureskelee jatkuvasti eikä turhia kitise. Meidän päivät on oikein lystikkäitä ja nauraa räkätämme välillä toisillemme niin että naapuritkin kuulee. Vuoden ikä lähestyy uhkaavasti, ja niin hullua ajatella että meidän seuraava neuvolamme on vasta joulukuussa 1v neuvola!

maanantai 18. syyskuuta 2017

Viljami testaa: Hoplop Pirkkala

Perjantai-iltana Viljamin toinen kummitäti tuli käymään ja ehdotti josko mentäisiin käymään Hoplopissa. En ollut koskaan ennen kyseisessä paikassa käynyt, mutta olin kuullut että siellä on ihan oma puoli pienemmille, jossa ei tarvitse pelätä jäävänsä isompien lasten jalkoihin. Lähdimme innolla testaamaan mitä mieltä Viljami on hoplopista.

Perjantai-ilta oli melko rauhallinen sisäleikkipuistossa ja saimme leikkiä ihan rauhassa. Pienten puoli on siis tarkoitettu 0-4-vuotiaille, ja siellä on paljon erilaisia pehmeitä palikoita joiden päällä voi kiipeillä ja rakennella kaikenlaista. Pallomeri löytyi tottakai, ja se olikin Viljamin lemppari. 








Alle 1-vuotiaat sekä aikuiset pääsevät Hoploppiin ilmaiseksi, joten siitä super iso plussa. Paikanpäältä löytyi kahvio, josta sai jotain pientä syötävää ja juotavaa. Aiomme ehdottomasti käydä toistekin purkamassa energiaa ja leikkimässä muiden vauvojen kanssa.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Syyshäät

Hääparilla oli valokuvaaja sekä kirkossa, että muutaman tunnin hääpaikalla, joten kenenkään ei tarvinnut keskittyä päivän aikana valokuvaamiseen.  Sain siis räpsiä kuvia ihan fiilispohjalta aina kun muilta hommilta ehdin, ja sainkin mielestäni ihan kivoja kuvia aikaiseksi. Nämä ei varmasti enempää selittelyjä kaipaa, tässä siis Ilona <3 Samuli! 

syyshäät 2017

syyshäät 2017

syyshäät 2017 

syyshäät 2017

syyshäät 2017

syyshäät 2017

syyshäät 2017

syyshäät 2017

syyshäät 2017

syyshäät 2017

syyshäät 2017

syyshäät 2017

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Voittajafiilis

Tiedättekö kun on olemassa sellaisia oletuksia ja itsestäänselvyyksiä, kuten esimerkiksi autolla ajo 150km väsymättä. Niin, mulle se ei ole itsestäänselvyys. Mulle itsestäänselvyys ei ole edes 30km matkan ajaminen autolla yksin. Kun hankin mopokorttia, jouduin käymään hereilläpysymistestissä, jossa mitattiin mun nukahtamisviivettä. Istuin pimeässä huoneessa koko päivän, ja tunnin välein valot sammutettiin, istuin sängyssä tuijottamassa seinässä olevaa punaista pistettä 45 minuuttia, ja piuhat mun päässä mittas että kuinka kauan pysyn hereillä. Kuulostaa aika rajulta, eikai kenenkään tarvitse pysyä tuollaisissa oloissa hereillä. Suoriuduin kuitenkin kokeesta hyvin, joskaan en ihan puhtain paperein, mutta mulle myönnettiin mopokortti ja sen jälkeen vielä ajokorttikin. Tosin sellaisen rajoituksen sain, että ammattiautoilijaa minusta ei voi tulla, enkä saa ajaa mitään isoja ajoneuvoyhdistelmiä. Pakettiauto on siis isoin minkä puikkoihin mun kortti riittää.


Kun sain ajokortin, jaksoin ajella paljon, lähinnä kylläkin ajoin sellaista nurkka ajoa, ja join paljon energiajuomaa. Ja kun sanon että paljon, niin tarkoitan myös sitä. Toisiin ei energiajuomat tehoa, ja niitä juodaan vain maun takia, mutta muhun ne todellakin tehoaa. Mun sydän alkaa hakkaamaan, keho tärisee ja olen ihan täynnä virtaa. Kuten olen aiemminkin maininnut, myin autoni pois kun tulin raskaaksi, ja ajoin autolla todella vähän. Mulla oli muutaman kuukauden tauko etten istunut auton rattiin ollenkaan. Nyt vihdoin kun olen taas ajellut enemmän, uskalsin koittaa jaksanko ajaa pidempiä matkoja. Oikeasti siis lähes pakon edessä tässä parin viikon sisään oon joutunut ajamaan pidempiä matkoja, turvana mulla on ollut energiajuomaa, -purkkaa ja musiikit täysillä. Ja voitteko uskoa, mä pystyin ajamaan yli 100km yksin pimeässä, eikä mua väsyttänyt!

Mä en tiedä onko tämä mun pirteys vieläkin hormonien aikaansaannosta, vai mitä on tapahtunut, mutta mä tunnen olevani niin paljon terveempi kuin koskaan ennen!

Mistä sulle on viimeaikoina tullut voittajafiilis?

maanantai 11. syyskuuta 2017

Omaa polkua

Huh, aivan upea viikonloppu takana. Blogissakin on ollut hiljaista, sillä viimepäivät elin niin täysillä siskoni häitä, ettei ollut aikaa istua tietokoneen ääressä. Lauantai oli upea päivä, juuri hääparin näköiset juhlat. Ruoka oli hyvää, ohjelmaa oli juuri sopivasti ja kaikki oli iloisia. Näistä häistä on todella paha pistää paremmaksi. ;) Palaan vielä myöhemmin lauantain tunnelmiin, kannattaa muuten mennä seuraamaan siskoni blogia tästä, sinne tulee varmasti paljon vielä hääjuttuja ja upeita kuvia!


Hääkuume iski nyt tänne meille aika kovaa, ja ollaan katseltu hääpaikkoja ja alettu miettiä päivämäärää. Ehkäpä parin vuoden sisällä saisimme säästettyä tarpeeksi rahaa häitä varten. Perinteinen oletus varmaankin on, että ensin seurustellaan monta vuotta, sitten ostetaan oma koti, mennään naimisiin ja vastan sen jälkeen hankitaan lapsi. Tietysti tässä vaiheessa ollaan opiskeltu itselle ammatti ja ollaan vakityössä. Me ollaan tähän asti ainakin rikottu täysin tätä oletusta, ja mennään ihan omaa polkua. Mun mielestä on ihan turha alkaa suunnitella elämää etukäteen, se menee niinkuin menee ja me tehdään niinkuin meistä hyvältä tuntuu. 

Me hankittiin ensin lapsi, sitten varmaankin ostetaan oma koti ja sen jälkeen mennään naimisiin. Silti me ollaan onnellisia. Mä ehdin kyllä opiskelemaan myöhemminkin, ja onhan Teemulla sentään ammatti. Varmasti jonkun mielestä tämä kuulostaa todella oudolta, mutta näin on juuri hyvä nyt. Ei ole mitään yhtä ja oikeaa reittiä elämässä, kaikki tiet on aivan yhtä oikeita. Kannustankin kaikkia tekemään juuri niinkuin teistä hyvältä tuntuu, eikä kannata välittää mistään oletuksista ja kuinka muut tekee. Vain te tiedätte mikä on teille hyvä. Ihanaa alkanutta viikkoa!

torstai 7. syyskuuta 2017

Valmiina syksyyn

Syksy on täällä! Joka vuosi se tulee yhtä yllättäen, ja tänä vuonna havahduin siihen, kun lämpömittari näytti +6 astetta ja aloin kaivamaan hädissäni laatikoita läpi, että olikohan meillä Viljamille jotain sopivaa lämmintä vaatetta.. Onneksi kaapeista löytyi viime kevään haalari, joka tosin on todella nafti, mutta pärjättiin sillä hetki, ennenkuin lähdettiin haalariostoksille. Kaapista löytyi myös neulehaalari, nallehaalari sekä äitiyspakkauksen vanuhaalari. Niillä päästään jo aika pitkälle!

Välikausihaalarin metsästys ei ollutkaan niin helppo nakki, kuin olin ajatellut. Olin kotona selaillut nettiä ja tykästyin Name Itin softshell haalareihin, olin myös kuullut niistä paljon kehuja. Menimme liikkeeseen sovittamaan kyseistä haalaria koossa 80cm ja se oli valtava! Myyjä kertoikin meille, että koko vastaa ennemminkin kokoa 86cm, eli se oli todella iso, sillä Viljami käyttää tällä hetkellä vaatteissa kokoa 74cm. Kysyimme josko löytyisi pienempää kokoa, mutta 80cm oli pienin koko siitä kyseisestä haalarista, ja sitä pienempi softshell malli olisi kokoa 68/74cm, ja siinä olisi umpinaiset jalkaterät. En missään nimessä halunnut umpinaisia jalkateriä, sillä uskoisin että Viljami kävelee viimeistään keväällä, ja toivon haalarin mahtuvan vielä silloinkin päälle. 





Kiertelimme kauppoja, ja lopulta löysimme Lindexiltä kivan näköisen, ja sopivan kokoisen haalarin. Kuosi oli kivan näköinen, ja ominaisuudetkin vaikutti ihan hyviltä. Emme tietenkään odota mitään kovin suuria näin edulliselta haalarilta, mutta uskon että meidän käytössä tämä on aivan riittävän hyvä. En olisi uskonut, että haalarin metsästys olisi näin vaikeaa, sillä lähes kaikki 74cm haalarit oli "vauvamallisia", eli umpinaisilla jalkaterillä, ja siitä isommat oli sitten jo todella valtavia. 

Ostoslistalla olisi vielä tuubihuivi ja kauluri, ennenkuin aletaan metsästämään toppahaalaria. Senkin aika tulee pian, joten pikkuhiljaa täytyisi alkaa sitäkin miettimään. Huomenna ilmestyvästä Metsolan dropista aion ehdottomasti hankkia Viljamille merinovillaisen pipon kylmempiä säitä varten.

Mitä te olette hankkineet välikautta varten? Oletteko olleet toppavarusteiden kanssa ajoissa, ja nekin löytyy jo jemmasta?

tiistai 5. syyskuuta 2017

Äitiystäviä netistä

Asuin täysi-ikäiseksi asti pienellä paikkakunnalla, jossa käytännössä kaikki tuntee kaikki. Nuorempana minulla oli paras kaveri, ehkä parikin, mutta ylä-aste aikoihin kaverit vähenivät. Tiedän, että sairastumisellani oli oma osuutensa asiaan. Kun muut lähti koulun jälkeen pihalle kavereiden kanssa, niin mä menin kotiin nukkumaan ennen treenejä. Onhan se sanomattakin selvää, että ei siinä paljoa kaverisuhteita ylläpidetä saatika luoda uusia! Oli mulla joukkuekaverit, oltiin kaikki pelattu ihan junnusta asti, ja meillä oli tosi hyvä joukkuehenki. Se riitti minulle.


Kun tapasin Teemun ja muutettiin pois mun lapsuusmaisemista, jäi luonnollisesti ne vähätkin kaverit sinne, ja yhteydenpito lakkasi oikeastaan kokonaan. Olen ensimmäisiä ainakin lukiokavereideni kesken joka tuli äidiksi. Jokainen äiti varmasti samaistuu ajatukseen, että joskus olisi kiva jutella jonkun kanssa, joka ymmärtää mitä käy läpi. Toki on mulla Teemu, mutta ei se ymmärrä tietenkään kaikkea mitä toinen äiti voisi ymmärtää. Jo reilu vuosi sitten tutustuin erään Facebookin vauvaryhmän kautta muutamiin äiteihin, meillä oli Whatsapp ryhmä, ja osan kanssa ollaankin nähty. On ollut ihanaa kun on ollut ihmisiä, joille on saanut kertoa kaikki huolet ja murheet, ja iloita yhdessä vauvan uusista taidoista. On saanut kysyä apua ja vertaistukea, kun joku juttu ei olekaan onnistunut. Mutta sen lisäksi, että ollaan juteltu vauvoista, niin ollaan puhuttu myös ihan kaikesta muustakin. 

En olisi uskonut siinä vaiheessa kun tulin raskaaksi, että nyt minulla on näin monta uutta äitikaveria, jopa ystävää! Ollaan pidetty nyt kerran isommalla porukalla vauvatreffit, ja toiset on jo suunnitteilla. Sen lisäksi, että mä saan vertaistukea, niin Viljami saa leikkikavereita. Musta on tärkeää, että vauva näkee muitakin pieniä ja oppii toimimaan myös toisten kanssa. 

Oletteko te saaneet äitikavereita esimerkiksi netin kautta?