torstai 27. lokakuuta 2016

Tee-se-itse: Unipesä

Mä en todellakaan ole mikään käsityöihminen, mutta sillointällöin kaipaan jotain käsillä näperrettävää tekemistä, ja mulla onkin erinäisiä projekteja menossa. Yksi projekti, jonka halusin toteuttaa tulevaa vauvaa ajatellen, oli unipesä. Etsin netistä erilaisia ohjeita ja yhdistelin niistä sopivan itselleni, ja marssin kangaskauppaan. Ajattelin jakaa tämän ohjeen teidän kanssa, jos vaikka joku muukin innostuu tällaisen tekemään.

Tarvitset:
*1m kangasta, mä otin itseasiassa metrin valkoista ja metrin tähtikuvioista, koska ajattelin tehdä niistä  vielä muutaman koristetyynyn ja muuta pikku kivaa.
*2m levyvanua
*3m puuvillavinonauhaa
*3m hupparinarua

Halutessasi voit ostaa sirkkarenkaita ja kiristyslukon. Mä en ainakaan toistaseks laittanut niitä, katsotaan jos vielä tulen katumapäälle, niin käyn ostamassa ne!

Sitten itse ohjeeseen! 

1. Kaavojen leikkaus

Mä tein kaavat ihan vaan vapaalla kädellä ja sinnepäin, niistä tuli ihan ok hyvät, mutta paremmatkin tietysti olisi voinut tulla. Tein hieman isomman kuin alkuperäisessä ohjeessa, sillä ajattelin sen menevän sitten pidempään vauvalla. 


2. Kankaiden leikkaaminen kaavan mukaan. 

Leikkasin siis valkoisesta kankaasta, sekä tähtikuvioisesta kankaasta taitekohdasta kaavan mukaan palat,

3. Kankaiden ompelu yhteen

Laitoin nuppineuloilla kankaat yhteen oikeat puolet vastakkain, ja ompelin läheltä reunaa. Työn alareuna jätetään auki tässä vaiheessa. 



4. Vinonauhan ompelu

Käännetään työ oikeinpäin, ja aletaan laittamaan vinonauhaa nuppineuloilla kiinni juuri ompelemamme sauman päälle. Ommellaan mahdollisimman läheltä reunaa, ja sitten samanlailla toista reunaa pitkin.




5. Vanun leikkaaminen ja täyttö

Leikataan vanusta kolme n. 35x60cm palaa, kannattaa mitata ennenkuin leikkaa, että minkä kokoinen pala on sopiva. Pyöristetään hieman vanujen reunoja, ja laitetaan työn keskelle. Vanu laitetaan nuppineuloilla kiinni noin 15cm päästä reunasta ja ommellaan. Työn alareuna jätetään vieläkin auki. Reunoille leikataan 60x200cm pala vanua ja aletaan survoa sitä reunoille. Tämä oli hieman työlästä, kun täytyi varoa ettei saumat repeä, mutta kyllä se sinne menee!





6. Alareunan ompelu ja luovutus

No ei vaiskaan, tässä vaiheessa mä vaan luovutin siltä päivältä, ja päätin jatkaa myöhemmin kun iskee taas inspiraatio. : D Eli ompelin alareunan suoralla ompeleella kiinni.

7. Vinonauha alareunaan

Alareunaan ommeltiin sauman päälle vielä vinonauhaa, ja voin kertoa että tämä oli ehdottomasti työn haastavin vaihe, ja mulla menikin pariin kertaan hermot, eikä työn jälki ole kovin nättiä. En silti anna asian häiritä, mä sain sen vinonauhan kuitenkin jotenkin edes paikalleen.

8. Narun pujotus 

Viimeisenä pujotetaan naru vinonauhasta tehtyyn kujaan, ja solmitaan nätiksi rusetiksi. Itse jätin narut sen verran pitkiksi, että ne saa pesän alle, eikä vauvalla ole vaaraa sotkeutua niihin.

9. VALMIS

En enää ikinä ompele mitään! Okei, ehkä joskus jotain, mutta nyt mä pidän hetken taukoa. Ei tästä mikään kaikkein kaunein kukka tullut, mutta kyllä mä uskon että se ajaa asiansa aivan hyvin. :)


Toivottavasti tästä ohjeesta oli jollekin apua, ja kertokaa ihmeessä jos teillä on käyttökokemuksia tällaisesta unipesästä, onko siitä oikeasti ollut jotain hyötyä, vai onko aivan turha keksintö?

tiistai 25. lokakuuta 2016

Ensisynnyttäjän paniikki ja tiedottomuus

Sunnuntaiaamu oli kamalin pitkään aikaan! Se sai mut pohtiin paria asiaa, mitä varmasti moni muukin ensisynnyttäjä miettii.
   Herättiin siis aikaisin sunnuntaina, kun oltiin lähdössä kauden vikoihin kisoihin. Tein normaalisti aamutoimet ja kävin vessassa, huomasin kuitenkin että olin vuotanut hieman verta. Sitä ei ollut paljoa, mutta vähän kuitenkin. Menin syömään aamupalaa, ja Teemu tuli viereeni istumaan. Purskahdin itkuun ja kerroin mitä oli tapahtunut. Teemu kyseli ensimmäisenä, että onko mulla ollut kipuja tai jotain muuta erikoista, ja en keksinyt mitään poikkeavaa olossani. Verta oli tullut sen verran vähän, että päätettiin seurailla päivä, ja jos vuotoa vielä ilmenee, niin käydään näyttämässä sairaalassa. 
   Koko päivä meni siihen, että tunnustelin vähänväliä mahtaako mahassa olla enää mitään liikettä, ja kaikista pahin kävi mielessä monta kertaa. Mietin monta kertaa, että oliko syynä se, että heräsin jossain vaiheessa yötä kamalaan painajaiseen ja nukuin mahallani, jota en ole enää pitkään aikaan tehnyt. Sinnittelin päivän kisoissa läpi, ja illalla kotiin päästyämme huokaisin, että mitään vuotoja ei enää tullut, ja vauvakin liikkuu normaalisti.


Selvittiin siis pelkällä säikähdyksellä, mutta tämä tapahtuma sai mut miettimään, että mistä ihmeestä ensisynnyttäjä voi tietää koska pitää oikeasti huolestua ja on hätä? Onko se äidinvaisto joka kertoo, että nyt kaikki ei olekaan hyvin? Vai pitääkö luottaa netin ihmeelliseen maailmaan, niinkuin mä tein, ja se oli kyllä taas jälleen kerran suuri virhe.. Ensimmäisenä vastaan tuli keskustelupalsta, ja vastaus mun vaivaan olisi ollut, että vauva on syntymässä! Neuvolassa ei ole vielä kertaakaan kerrottu, että minkälaisista asioista pitäisi oikeasti huolestua. Mielestäni olisi hyvä jos näillä viikoilla olisi kerrottu jotain mitä voi tapahtua ja mistä ei tarvitse huolestua tai puolestaan mistä tarvitsisi huolestua ja hakeutua hoitoon. En varmasti ole ainoa ensisynnyttäjä, jolla on ollut jonkinlaista vuotoa tai muuten vain huolta. 
   Koska mullekin ensimmäisenä tuli mieleen, että menenpä googlaamaan mitä tämä voisi olla, uskon monen muunkin tekevän niin. Se ei todellakaan ikinä ole järkevä vaihtoehto, mutta mistä muualta sitä tietoa sitten voisi saada? Onko olemassa jotain luotettavia nettisivustoja missä kerrotaan minkälaisia asioita tässä vaiheessa raskautta voi tapahtua, vai onko neuvolantäti ainoa, jolta tämän tiedon olisin saanut?
   Näitä asioita jään pohtimaan, ja toivoisin todellakin, että neuvolassa puhuttaisiin enemmän tällaisista asioista. 

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Lääkkeet ja ylipaino

Olen aiemminkin blogissa maininnut, että olen hieman kerryttänyt painoa sairastumisen jälkeen. Ajattelin hieman avata asiaa enemmän, sillä tällä viikolla vihdoin ensimmäistä kertaa ikinä lääkäri puuttui asiaan, ja oli oikeasti huolissaan mun tilanteesta.
   Aloitetaan vaikka vuoden 2012 kesästä, jolloin sain diagnoosin ja ensimmäiset lääkkeeni. Silloin olin 16-vuotias ja normaalipainoinen. Menin alkuun pitkään pelkällä piristävällä lääkityksellä, sillä koin sen helpotukseksi, kun en muistanut enää millainen olo normaalisti pitäisi olla, olinhan jo 1.5v elänyt aivan sumussa ja puoliunessa. Vuoden 2014 keväällä aloin nähdä järkyttäviä painajaisia, enkä saanut nukuttua. Tästä johtuen olin todella väsynyt, ja väsymys lisää katapleksiaa, eli päivittäin sain välillä rajujakin katapleksiakohtauksia. Nauraessa polvet petti alta ja pari kertaa kaatusin rappusissa sen takia, pää nytkähteli aina kun nauroin ja olo oli todella voimaton. Asuin silloin käytännössä viikot yksin, koska silloinen poikaystäväni oli armeijassa. En kuitenkaan muista että olisin kovin montaa yötä uskaltanut olla yksin kotona, sillä unihalvaukset, hallusinaatiot ja painajaiset olivat niin kovia. Vietin suurimman osan ajasta vanhempieni luona.
  Noihin aikoihin aloin välttelemään vaistomaisesti nauramista ja tilanteita joissa voisi joutua nauramaan. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu aivan kamalalta miettiä, että nauraminen on ollut minulle vaikeaa ja sitä on täytynyt vältellä. Juttelin silloin lääkärini kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että aloitetaan lääkitys katapleksiaan, jonka samalla pitäisi helpottaa öisiä painajaisia. Ja kyllähän se helpottikin. En nimittäin saanut enää lääkkeen aloittamisen jälkeen öitä nukuttua. Rytmini kääntyi täysin ja valvoin yöt ja nukuin päivät.


   Olin hyvin urheilullinen, pelasin lentopalloa ja kävin pitkillä juoksulenkeillä. Rakastin liikkumista ja terveellistä elämää. Se oli sillä hetkellä ainoa asia jonka pystyin hallitsemaan täysin itse. Liikkuminen vain alkoi välillä olla sairaalloista ja kävin vaa'alla monta kertaa päivässä. Sairainta tässä kuitenkin on se, etten missään vaiheessa kokenut olevani hoikka. 160cm ja 37kg painava tyttö, eikä muka ole hoikka? Olin sairaalloisen laiha. Noihin aikoihin kuulin paljon ihmisiltä, että "etkö sä syö mitään?". Se tuntui hyvältä, koska enhän mä välttämättä syönyt.
   Tanssin wanhat talvella 2014 ja muistan kuinka yritin vielä laihduttaa lisää, että varmasti mahdun pukuuni. Jälkeenpäin ajateltuna, se puku oli niin kireällä kun vaan voi olla, ja silti se ei tahtonut pysyä päällä. Halusin vain, että näyttäisin hyvältä niinkuin kaikki muutkin sinä päivänä. Kesällä 2014 täytin 18 ja elin hyvin sekavaa aikaa. Niin kuin varmasti kaikki 18-vuotiaat. Saatoin valvoa monta päivää putkeen, tehdä töitä ja sitten taas lähteä radalle ja aamulla takaisin töihin. Se rytmi ei tietenkään ollut sairauteni kannalta kovin järkevää, sillä jossain vaiheessa uuvuin täysin ja nukuin monta päivää putkeen. Sen jälkeen tajusin, että jotain on tehtävä. Sain rytmini käännettyä, joskin en enää normaaliksi, vaan valvoin taas yöt ja nukuin päivät. Aloin syödä öisin. Se on suurin virhe, jonka ihminen voi tehdä. Aineenvaihduntani on muutenkin aivan olematon, sillä kehoni ei lepää koskaan, ja sen lisäksi vielä kuormitin sitä lisää syömällä öisin, kun oli ainoa aika keholleni edes yrittää levätä. Minulla oli yo-kirjoitukset syksyllä, ja ne meni melko heikosti.
   Puhuin taas lääkärini kanssa, ja hän määräsi minulle nukahtamislääkkeitä, jotta saisin edes hetken nukuttua öisin. Alkuun lääke tehosi hyvin, ja sainkin jopa kokonaisia öitä nukuttua, mutta jossain vaiheessa aloin taas heräilemään ja jatkoin syömistäni. Paino alkoi nousta. Jo kesällä painoa oli alkanut kertymään, mutta ei mitenkään hälyttävän paljon. Olin normaalikokoinen. Viimeisimmän lääkkeen jälkeen alkoi kehooni kertyä järkyttävä määrä nestettä, ja pikkuhiljaa huomasin, että painoni oli noussut 20kg siitä, mitä se oli vanhojentanssiaamuna. Olin henkisesti sekä fyysisesti aivan loppu, sillä erosin syksyllä ja menetin rakkaan koirani eron myötä. En jaksanut enää edes liikkua. Nukuin erittäin paljon, ja yritin jaksaa eteenpäin. Joulukuussa 2014 tapasin Teemun, ja sen jälkeen aloin taas voida paremmin. Painoa kertyi vieläkin lisää, mutta keskusteltuani lääkärin kanssa asiasta, hän oli sitä mieltä, että se on aivan normaalia ja kuuluu sairauteen. Uskoin häntä, enkä jaksanut välittää painosta. Oli pitkä aika, kun en käynyt vaa'alla ollenkaan. Syksyllä 2015 kuitenkin havahduin. XS koon vaatteet olivat vaihtuneet XL-kokoon. Mitä mulle oli tapahtunut? Yritin jos jonkinmoista laihdutuskuuria, ja ihan vain terveellistä elämää, mutta paino ei liikahtanutkaan. Kävimme syksyllä juttelemassa lääkärini kanssa raskaustoiveestamme, ja samalla mainitsin, että olin lihonut hyvin pienessä ajassa 40kg. Se ei lääkäriäni hetkauttanut ja se oli vieläkin kuulemma ihan normaalia. Annoin asian olla. Miksi stressata painosta, kun ei sille mitään mahda kuitenkaan. Luin paljon netistä eri lääkkeiden vaikutuksesta painoon ja aineenvaihduntaan, ja kaikkien syömäni kolmen lääkkeen sivuvaikutuksena luki painonnousu.


   Lopetin lääkitykseni pikkuhiljaa joulun 2015 jälkeen, sillä toiveissamme oli tulla raskaaksi, eikä lääkkeitäni sovi syödä raskauden aikana. Painoni alkoi pudota jo viikko sen jälkeen, kun olin saanut viimeisetkin lääkkeet lopetettua. Pian huomasin, että painoni oli pudonnut 7kg, enkä edes liikkunut tai syönyt erityisen terveellisesti. Raskauden alussa painoni jatkoi putoamistaan ja parhaimmillaan olin 10kg kevyempi kuin ennen lääkkeiden lopettamista. Nyt tietenkin painoa on tullut jo takaisin, kun raskaus on näin pitkällä, mutta onneksi se on kertynyt hyvin hillitysti.
   Se miksi asia nousi taas esille oli se, että minulla diagnosoitiin raskausajan diabetes, ja kävin tällä viikolla diabeteshoitajalla sekä lääkärillä aiheeseen liittyen. Mainitsin siellä, että painoni on yli kaksinkertaistunut kahden vuoden sisällä, ja lääkäri oli aivan järkyttynyt. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun oman lääkärini olisi täytynyt puuttua asiaan jo aikaisemmin ja jos minulle vielä joskus aloitetaan joku lääkitys, niin painoani seurataan hyvin tarkasti. Olin helpottunut, kun joku kerrankin oli kiinnostunut minun painostani ja oli kanssani samaa mieltä, että näin ei olisi pitänyt tapahtua. Onneksi diabetekseni ainakin näillä näkymin saadaan pidettyä ruokavaliolla kurissa, eikä lääkitystä tarvitse aloittaa, mutta jos alkaa näyttää siltä, että vauvasta on tulossa viisi kiloinen, niin ehkä sitten se lääkitys olisi ihan paikallaan.
  En kirjoita tätä tekstiä siksi, että minun tarvitsisi selittää kenellekään mitä mulle on tapahtunut, vaan siksi, että tiedän etten ole ainoa jolle on näin käynyt.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Reissussa: Ikaalisten kylpylä

Pääsin tällä viikolla hieman rentoutumaan, sillä Mummuni halusi ottaa minut mukaan Akaan seudun Invalidien reissuun Ikaalisten kylpylään. Olin heti valmis, kun Mummu asiaa minulle ehdotti, sillä ensinnäkin tulee vietettyä ihan liian vähän aikaa Mummun kanssa, ja toiseksi, kukapa ei haluaisi lähteä kylpylään?
   Reissu alkoi keskiviikkona, kun Isäni haki minut kotoa ja vei Viialaan, josta meidän bussi lähti. Koukattiin Toijalan kautta ja otettiin loput matkalaiset kyytiin ja suunnattiin kohti Ikaalista. Perille päästyämme meille oli varattu tulokahvit ja karjalanpiirakat. Jouduttiin odottelemaan huonettamme lähemmäs tunnin, sillä olimme paikalla etuajassa, ja meidän huone oli ainoa joka oli vielä siivoamatta kun saavuimme paikalle. Istuskelimme aulassa ja kiersimme pikku putiikin, josta varasimme itsellemme pienet hemmotteluhoidot. Mummu kävi Klassisessa hieronnassa, ja minulle varattiin seuraavalle aamulle ennen lähtöä Intialainen päähieronta.
   Saimme vihdoin odottelun jälkeen huoneen, ja menimme heti allasosastolle. Meidän ihmetykseksi olimme ainoat uimarit koko allasosastolla. Ei se tietenkään meitä haitannut, oli ainakin tilaa uida, mutta ihmetytti kovasti, että missä kaikki ihmiset oikein ovat. Lähemmäs tunti me uitiin ja saunottiin, ja sen jälkeen alettiin valmistautua päivälliseen.


   Päivällinen oli noutopöydästä, ja se oli kyllä pienoinen pettymys. Yleensä salaattipöytä kertoo paljon noutopöydän laadusta, ja tälläkertaa salaattipöytä oli hyvin onneton. Pääruoka onneksi oli hyvää, joten se paikkasi asiaa. Söin sitruunaista punakampelaa ja kermaperunoita. Tarjolla oli myös pippuripossua ja pasta carbonara. Jälkiruokana oli kirsikkamoussea, ja se oli kyllä hyvää! 
  Päivällisen jälkeen mentiin huoneeseemme hieman lepäämään ja katsomaan telkkaria, ennen illan tähtitansseja! Kahdeksan jälkeen siirryimme ravintolan puolelle ja kuunneltiin kun Saija Tuupanen ja exmiehet esiintyi. Tanssilattia oli aivan täynnä, ja ilmeisesti tanssit ovat suosittuja, sillä paikalle oli tullut väkeä talon ulkopuoleltakin. Emme jaksaneet kovin myöhään istuskella, joten lähdimme ajoissa nukkumaan, jotta jaksamme herätä aamulla uimaan ja aamupalalle.
   Torstai aamuna heräsin puoli kahdeksan jälkeen, sillä allasosasto aukesi kahdeksalta. Menimme heti uimaan ja saunaan, ja tälläkertaa paikalle oli löytänyt muitakin aamu-uimareita. Emme kuitenkaan viipyneet uimassa kovin kauaa, sillä olihan meidän ehdittävä aamiaiselle ennenkuin se loppuu! Odotan aina hotelleissa eniten aamiaista, sillä se harvoin on pettymys, eikä ollut tälläkään kertaa. Oli montaa erilaista leipää, juustoja, leikkeleitä, kurkkua, tomaattia, salaattia, puuroa, jugurttia, marjoja....... Lista voisi jatkua loputtomiin, pöytä oli niin runsas. Jälkiruoaksi oli vielä lämmintä pannukakkua ja hilloa, oli kyllä hyvää!


   Vatsat täynnä menimme taas hetkeksi lepäämään, ennenkuin oli minun Intialaisen päähieronnan vuoro. En ole ennen käynyt sellaisessa, mutta tämä kokemus oli niin ihana, että varmasti menen toistekin. Hieronta tehtiin istualteen, käsiteltiin hartiat, niska, pää, korvat, kasvot ja hieman käsivarsia. Sen jälkeen oli ihanan rentoutunut olo, ja kotimatka saattoi alkaa.
   Tykkäsin kyllä kovasti paikasta, sillä siellä ei ollut paljoa ihmisiä, eikä mihinkään tarvinnut jonottaa. Oli myös ihanaa viettää aikaa Mummun kanssa, sitä tulee tehtyä aivan liian harvoin! Viettäkää tekin aikaa isovanhempien kanssa, jos siihen on mahdollisuus, sitä aikaa ei korvaa mikään. 

Ihanaa viikonloppua! 

perjantai 7. lokakuuta 2016

3d/4d ultra

Eilen oli vihdoin se päivä, jota reilu kuukausi ehdittiin odottamaan, nimittäin 3d/4d ultra Koskiklinikalla. Minut ultrasi ja tutki Naistentautien ja synnytysten sekä perinatologian erikoislääkäri Pertti Kirkinen. Hän oli erittäin mukava ja asiallinen, enkä olisi voinut parempaa toivoa! Alkuun Hän kyseli minulta tietoja raskauden kulusta ja kirjoitti ylös muistiinpanoja, jonka jälkeen aloimme ultraamaan. 
   Ensin mitattiin sikiön kokoa, ja tämänhetken painoarvio on 1144g. Sikiön rakenteet tutkittiin huolella, eikä mitään poikkeavaa löydetty. Meidän pienellä oli kaikki aivan kuten pitääkin. 
   Oli jännittävää nähdä, kun vauva potki ja kääntyili vatsassa ja samalla tunsin itse liikkeet. Minun aiemmin tuntemat potkut konkretisoitu ja nyt tiedän miltä vatsassa näyttää, kun hän kääntyilee. Ultraus kesti noin puoli tuntia, ja se koko operaatio tallennettiin dvd-levylle ja kuvia saatiin mukaamme noin 30kpl, eli ihan älyttömän paljon verrattuna aiempiin ultraäänitutkimuksiin. Saatiin muutama kuva, jossa näkyy kasvot aivan selkeästi, ja ihan pienen vauvan näköinenhän se jo on! Mulla alkoi eilen siis raskausviikko 28, ja sikiö on jo ihan selkeästi ihmisen näköinen, pieni pullaposki! 
  Ultrauksen päätteeksi mulle tehtiin vielä sisätutkimus, ja sielläkin kaikki oli niinkuin pitää, eli ei mitään poikkeavaa. Meidän yllätykseksi lääkäri antoi meille käynnistä Kela-korvauksen, jota ei todellakaan odotettu, sillä tässä vaiheessa tehtävät ylimääräiset ultrat ilman mitään lääketieteellistä perustetta on yleensä täysin omakustanteisia. Hän kuitenkin laittoi käynnin riskiraskauden seurantana, minun sairaudestani johtuen, ja se sopi meille oikein hyvin! Eli saimme käynnin hieman edullisemmin, kuin mihin olimme varautuneet. 
  Olimme käyntiin erittäin tyytyväisiä, ja se raha jonka tähän käytimme, olisi todennäköisesti mennyt johonkin paljon turhempaan jos emme olisi käyttäneet tätä tilaisuutta hyväksi. Nyt jaksaa odottaa Tammikuuta ihan uudella innolla, kun tiedämme että vauvalla on kaikki hyvin!


Ps. Mun kaikki veikkaukset sukupuolesta taisi osua oikeaan, ja meille tulee pieni POIKA! <3